lauantai 25. huhtikuuta 2015

Taivaslaulu - Pauliina Rauhala

TAIVASLAULU


Heti tämän blogitekstin alkuun pitää kertoa hiukan taustastani. Tämä nimittäin varmasti vaikuttaa siihen, miten tätä kirjaa kuvailen. Moni muu tulkitsisi tekstiä hyvin eri tavoin. Taivaslaulu (2013) kertoo nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin, tarinan. On pari syytä, miksi tulkintani tekstistä eroaa normilukijan vastaavasta. Ensinnäkin en näe uskoa tässä teoksessa ahdistavana enkä rankaisevana, vaikka tästä paljon keskusteltiin kirjan julkaisemisen jälkeen. Uskonnollisuudessa voi olla tiukat normit, mutta usko, jonka jokainen voi tuntea sydämessään, ei ahdista eikä rajoita. Olen tutustunut niin moneen eri kristinuskon suuntaukseen ystävieni kautta, ettei tämäkään teos muuta käsitystäni. Mikä teoksessa ehkä ahdistaa, ovat kanalaumamaiset naiset, jotka armotta nokkivat toisiaan, mutta tämän ilmiön jokainen varmasti tunnistaa esimerkiksi naisvaltaisilta työpaikoilta. Sen kuvaamiseen ei tarvita romaania eikä sitä voi uskonnon syyksi laittaa.


Toinen tulkintaan vaikuttava, ehkä isompi asia, on perhetilanteeni. Kuten varmasti kaikki tietävät, olen saanut kaksoset joulukuussa 2009 melko hankalan raskauden jälkeen, eikä synnytyskään varsinaisesti ihan putkeen mennyt. Silti tai ehkä juuri siksi olen päätynyt mukaan monikkoperhetoimintaan monella eri tavalla. Moni tulkitsee Taivaslaulua kertomuksena naisen mielen järkkymisestä uskonnollisuuden tiukkojen sääntöjen takia. Minä näen tarinassa äidin, joka alkaa odottaa kaksospoikia. Naisen, joka pelkää synnytystä, monikkoarkea, elämää useamman pienen lapsen kanssa. MUTTA: Minä näen tarinassa myös miehen, joka on Monikkoperheen Isä. Mies, joka on valmis ottamaan paikkansa monikkoperheessä. Mies, joka valvoo, syöttää ja vaihtaa vaippoja ainakin yhtä paljon kuin äiti.

Miten taittavat linnut siipensä, miten vyöryvät vedet kallioiden alla. Siihen jäät, ja siinä aina soit. Tähkäpäiden päällä täysikuu, kesäyön on onni omanani. Rautatieasemalla tuoksui lähtemisen ikävä ja odottamisen ilo. Syli jonka lämmöstä paleli irtaantua. Syli jonka valoon sai jälleen sulautua.

Lämpimät onnittelut. Kakshan niitä vauvoja on.
(Taivaslaulu, s.102)


Tärkeintä tarinassa on vahva rakkaus, joka kulkee läpi koko Taivaslaulun. Usko on rakkautta, vanhemmuus on rakkautta, mutta ennen kaikkea avioliitto on rakkautta. Edellisessä blogitekstissäni kerroin, että Kun kyyhkyset katosivat oli harvinainen kirja, jota en pystynyt laskemaan käsistäni. Taivaslaulu on harvinaisempi kirja. Se sai minut itkemään. Itkin myötätunnosta, mutta myös niistä suurista tunteista, joita teos kuvaili. Kirjan loppupuolella oleva Aleksin kirje Viljalle sairaalaan on mielestäni eräs suomalaisen kirjallisuuden kauneimmista rakkauskirjeistä.


Kirja-arvosteluissa on sanottu, että Taivaslaulussa konkreettiset yksityiskohdat avaavat lukijalle näkymän lestadiolaisyhteisön elämään. Suviseurat ovat hakkeentuoksua, keinuvia lautapenkkejä, pitsaa, punaista jaffaa ja Jumalan sanaa. Runollinen kieli kohottaa Taivaslaulun toiselle tasolle, yksityiskohdista rakentuu poikkeuksellisen kaunis kaunokirjallinen teos. On totta, että tämä on kaunis kirja monella tapaa. Kieli ei ole helppoa ja kertojaratkaisut ovat poikkeukselliset. Toisaalta esimerkiksi blogitekstit vievät tarinaa eteenpäin ja sanoittavat kysymykset, jotka lukijalle ovat heränneet. Kielen runollisuus on kaunista ja monitulkintaista. Siksi jokainen löytää Taivaslaulusta sellaisen tarinan, joka itselleen sopii, Minä löysin rakkaustarinan.

Valon jossa ei ole pelkoa voin jakaa vain rakkaimpani kanssa, hänen joka yhä kulkee kanssani. Hiljaisuus suojelee meitä, kietoo keveät verhonsa ympärillemme, sulkee pois katseet jotka kieltävät ilon, ja me olemme kahden, minä ja hän, laaksojen lilja ja omenapuu. Talvi on mennyt, sade on laannut, se on kaikonnut pois. Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut.
(Taivaslaulu, s.281, teoksen päätössanat)

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Kun kyyhkyset katosivat - Sofi Oksanen

Kun kyyhkyset katosivat

Kun kyyhkyset katosivat (2012) on takakansitekstin mukaan kuvaus eräästä erittäin surullisesta avioliitosta. Se on romaani ihmisten valinnoista, uskollisuudesta ja uskottomuudesta, sopeutumisesta ja sopeutumattomuudesta maassa, jonka kohtalona on joutua miehittäjien armoille. Kirja on siis Sofi Oksasen Kvartetti-sarjan kolmas osa. Ensimmäiset osat olivat Stalinin lehmät ja Puhdistus.
Harvoin mikään kirja on tämänkaltainen: En haluaisi lukea kirjaa, mutta en voi laskea sitä käsistäni. Kirjan hahmoista kukaan ei ole sellainen, johon voisi samaistua tai edes tuntea myötätuntoa hänen elämäänsä ja valintojaan kohtaan. Päähenkilö on Edgar, joka vaihtaa puoltaan ja nimeään toistuvasti teoksessa. "Koko mies on täysi mulkku", olisi kommentti, joka ehkä kuvaisi häntä parhaiten. Toisaalta, kuten takakansitekstikin kertoi, sopeutuminen oli ehkä elinehto muutamille Viron historiassa. Silti koen, että sopeutuminen on jotain muuta kuin kulloisenkin miehittäjän apulaisena toimimista. Sopeutuminen on taitoa pysyä hengissä ja jatkaa arkeaan, Virossa ehkä voimaa pitää yllä ajatusta omasta isänmaasta miehitysvallan aikoina.
Kirja oli vaikealukuinen. Se kattaa ajanjakson vuodesta 1941 vuoteen 1966. Tapahtumapaikat ovat kaikki Virossa, mutta aina mainitaan, onko kyseessä Viron SNT, Neuvostoliitto vai Kenraalikomissariaatti Estland, Valtakunnankomissariaatti Ostland. Kertoja vaihtuu, ajankohdat vaihtuvat, hahmot vaihtuvat, henkilöiden elämät ja jopa nimet muuttuvat. Vaikealukuisuus on eräs seikka, joka tekee kirjasta kovin koukuttavan. Haluaa pysyä mukana tarinassa.
Miksi Kun kyyhkyset katosivat pitäisi lukea? Tietenkin ensimmäinen syy on siinä, että tämä on Finlandia-palkinnon voittaneen Puhdistus-teoksen pikkuveli. Toinen syy on tarinan läheisyys. Viro on tarpeeksi lähellä meitä koskettaakseen lukijaa. Sota-ajasta ei ole vielä kovin paljon aikaa, Neuvostoliiton  Venäjän uhka koskettaa monia. Kirja herättää ajatuksia siitä, mitä jos meillekin olisi käynyt noin. Mitä jos meidän historiamme olisi kirjoitettu sotien jälkeen erilaisesti?

Kun kyyhkyset katosivat kertoo viattomuuden katoamisesta.


keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Lukemattomia kirjoja

"Riisin raasin rusina,
kirjoja on tusina,
niitä sidon siivikseni,
pynttään pyrstösulikseni,
niillä lentohon lehahdan,
tuuli kirjamerkkinäni..."
(K.Helakisa)

Minä olen kasvanut lukevassa perheessä; perheessä, jossa kirjahyllyn kirjametrien määrä on ylittänyt aina television tuumakoon. Perheessä, jossa jokainen sai aina kirjoja joululahjaksi, ja ne kirjat oli luettu jo uudenvuodenaattoon mennessä. Minä olin ehkä pahin lukutoukka. Olin lapsi, joka pakotettiin kesälomalla ulos "tekemään jotakin järkevää". Niinpä siis siirryin kirjojeni kanssa ulos.

Sitten kun oli aika kasvaa isoksi, lähteä opiskelemaan, löysin itseni suomen kielen laitokselta. Kotimainen kirjallisuus oli sivuaineeni. Kirjallisuuden tenttipaketit olivat melkoisia, mutta suurin osa teoksista oli kuitenkin kiinnostavia, veivät minut mielikuvitusmaailmaani sekä tietenkin laajensivat käsitystäni suomalaisesta kirjallisuudesta. 250 sivua tunnissa oli ihan realistinen lukunopeus tuossa vaiheessa.

Elämä vie tilanteisiin, joita joskus nuorempana ei voinut kuvitellakaan. Minusta tuli Äiti kolmelle lapselle. Ensin syntyi Elias, joka on saanut nimensä osaksi kuuluisalta kaimaltaan Sammatista, osaksi anopin puolen suvusta. Sen jälkeen maailmaan tulivat Silja ja Aliisa 43 minuutin ikäerolla. Heidän nimensä valikoituivat ihan vaan äänteellisistä syistä, vaikka myöhemmin tajusimmekin, että Miina ja Manu maatilalla -kirjassa onkin Silja ja Aliisa -nimiset lampaat. Tuli myös siirtymä työelämään, äidinkielen ja viestinnän opettajaksi ammattikouluun. Tapahtui se, jota en olisi voinut kuvitellakaan: Lukemiseni lopahti! Ei yksinkertaisesti enää ollut aikaa. Toki kodissamme luetaan edelleen varmasti enemmän kuin keskivertosuomalaisessa perheessä, mutta silti tajusin, että minä luen kovin vähän verrattuna esimerkiksi kollegoihini. Tämän blogin tarkoitus onkin innostaa itseäni lukemaan sekä toki vinkata blogin lukijoille hyvistä kirjoista. Osa on uusia, osa vanhoja, osa löytyy kirjahyllyni lukemattomista kirjoista. Tervetuloa mukaan!